Tekstin koko

5. 1950-luku

1940-luvun lopulla kehitettiin stereotaktinen laitteisto, jonka avulla pystyttiin osumaan tarkasti pieneenkin kohteeseen aivoissa. Eräs kuuluisimmista laitteen kehittäjistä oli ruotsalainen neurokirurgi Lars Leksell (1907–1986) [16]. Stereotaktisten tekniikan avulla suoritettiin 1950- ja 60-luvuilla Parkinsonin tautia sairastaville potilaille paljon leikkauksia, joissa tehtiin pysyvä vaurio talamus-tumakkeeseen (talamotomia) tai pallidum-tumakkeeseen (pallidotomia). Nämä leikkaukset tehtiin pääsääntöisesti toispuoleisesti ja ne auttoivat erityisesti vastapuolen vapinaan ja jäykkyyteen. Molemminpuolisiin leikkauksiin liittyi selvästi suurentunut haittavaikutusten riski, kuten puheen huonontuminen, näköhäiriöt ja ajatustoiminnan häiriöt. Suomalainen neurokirurgi Lauri V. Laitinen (1929–2005) suoritti Töölön sairaalassa Helsingissä runsaasti näitä leikkauksia erityisesti 60-luvulla. Myöhemmin hän jatkoi uraansa Bergenissä, Uumajassa ja Tukholmassa [17]. Hän oli erittäin arvostettu maailmanlaajuisesti Parkinsonin taudin potilaiden neurokirurgisesta hoidosta. Hän myös kehitti edelleen Leksellin stereotaktista laitteistoa.

1950-luvulla lääkkeistä tärkeimpiä olivat synteettiset antikolinergiset aineet, kuten triheksifenidyyli eli bentsheksoli (Artane), bents(a)tropiini (Cogentin), biperideeni (Akineton; joka on edelleen markkinoilla), orfena(n)driini (Disipal, Norflex) ja prosyklidiini (Kemadrin) [18]. Osa aineista oli enemmän antihistamiineja, kuten difenhydramiini (Benadryl) tai prometatsiini (Phenergan) [19]. Näillä oli kohtalaisesti tehoa erityisesti vapinaan, mutta myös huomattavasti haittoja, esim. suun kuivumista, ummetusta, rakon toiminnan häiriöitä ja erityisesti keskushermoston haittoja, kuten muistin huonontumista, väsymystä ja harhoja. Mainittakoon, että myös apomorfiinin suotuisa mutta lyhyt vaikutus Parkinsonin oireisiin havaittiin jo 1950-luvun alussa [20]. Sen vaikutusmekanismia (=dopamiiniagonisti, ks myöhemmin) ei silloin tiedetty. Se jäikin lähes unholaan aina 1980 luvun lopulle saakka (ks. myöhemmin), koska sen teho suun kautta otettuna oli huono ja se aiheutti pahoinvointia ja oksentelua ja mahdollisesti munuaisvaurioitakin.

1950-luvun loppupuolella tapahtui sitten suuri mullistus Parkinsonin taudin historiassa. Ensin ruotsalainen farmakologi Arvid Carlsson (1923-) havaitsi, että erityisesti tyvitumakkeiden alueella on paljon dopamiinia ja että se on itsenäinen välittäjäaine eikä pelkästään esiaste toiselle tunnetulle välittäjäaineelle, noradrenaliinille, kuten siihen saakka oli luultu. Lisäksi hän osoitti, että reserpiini (vanha verenpainelääke) aiheuttaa kaneilla parkinsonismin kaltaisen tilan, joka oli estettävissä levodopalla, joka muuttuu aivoissa dopamiiniksi. Nämä havainnot hän julkaisi kahtena yhden sivun mittaisena artikkelina vuosina 1957 ja 1958 arvostetuissa tiedelehdissä Nature [21] ja Science [22]. Luonnollisesti hän on julkaissut runsaasti pidempiäkin artikkeleita erityisesti dopamiiniin liittyen [23]. Näistä saavutuksistaan hänelle myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 2000 (yhdessä amerikkalaisten hermotutkijoiden Paul Greengardin ja Eric Kandelin kanssa).

<< takaisin taudin historia -valikkoon