Tekstin koko

6. 1960-luku

Hyvin pian Arvid Carlssonin eläintutkimisten jälkeen osoitettiin, että Parkinsonin tautia sairastaneiden potilaiden aivojen (erityisesti tyvitumakkeiden) dopamiinipitoisuus oli huomattavasti alentunut. Suurin kunnia tästä menee itävaltalaiselle farmakologille Oleh Hornykiewiczille (1926-), joka vuonna 1960 julkaisi löydöksen yhdessä Herbert Ehringerin (1932-, sittemmin sisätautilääkäri) kanssa paikallisessa saksankielisessä tiedelehdessä [24]. Vuosi myöhemmin (1961) Oleh Hornykiewicz yhdessä neurologi Walther Birkmayerin (1910–1996) kanssa osoitti, että laskimoon annettuna levodopa poisti pitkään sairastaneiden Parkinson-potilaiden oireet lyhyeksi ajaksi [25]. Potilaat tavallaan heräsivät henkiin, nousivat vuoteesta ja lähtivät kävelemään. Oli keksitty ensimmäinen todella tehokas lääkehoito Parkinsonin tautiin. Hornykiewiczin kanssa samanaikaisesti japanilainen Isamu Sano (1924–1975) raportoi myös dopamiinin puutoksen ja laskimoon annetun D,L-dopan lyhyen suotuisan vaikutuksen Parkinsonin taudissa [26]. Hänen alkuperäisjulkaisu oli japaniksi ja sai siten vähän huomiota länsimaissa. Näiden havaintojen jälkeen alkoi dopamiinin korvaushoidon aikakausi Parkinsonin taudissa, jota edelleenkin elämme [27-29]. Mainittakoon, että aineena levodopa on tunnettu jo lähes sata vuotta, sillä lääketehdas Hoffman-La Rochen kemisti Marcus Guggenheim eristi sen härkäpavusta vuonna 1913 [30]. Hän myös kokeili levodopan vaikutusta nauttimalla sitä suun kautta 2,5 g ja huomasi sen aiheuttavan pahoinvointia ja oksentelua.
 

Kuitenkin koko 1960-luvun ajan kiisteltiin siitä, onko levodopa tehokas Parkinsonin taudissa. Esimerkiksi prof. Urpo Rinne ja dos. Vesa Sonninen raportoivat Turusta v. 1968, että laskimoon annetulla levodopalla annoksella 1,5 mg/kg ei saatu merkittävää välitöntä vaikutusta Parkinsonin taudin oireisiin, kun verrattiin lumelääkkeenä käytettyyn keittosuolaliuokseen [31]. Ainoastaan 6 tunnin kohdalla liikkumiskyky oli hieman parempi levodopaa saaneilla potilailla. Eräs syy ristiriitaisiin tuloksiin oli, että puhdasta levodopaa oli vaikea saada ja sen sijaan käytettiin D,L-dopaa, jossa D-dopa on tehoton komponentti. Toisena syynä huonoihin tuloksiin oli, että suun kautta annetut D,L-dopan tai levodopan annokset olivat liian pieniä. Vasta 1960-luvun lopulla amerikkalaiset neurologit (alun perin kreikkalainen) George Constantin Cotzias (1918–1977) ja Melvin Yahr (1917–2004) osoittivat selvästi, että D,L-dopa ja myöhemmin levodopa auttavat Parkinsonin taudin oireisiin, kunhan suun kautta annettava levodopan annos on yli 5-6 grammaa päivässä [32-34]. Näin suurten annosten käyttö vaati hitaan annoksen noston mm. pahoinvoinnin ja oksentelun estämiseksi. Havaittiin myös, että jo vuoden sisällä valtaosalle potilaista alkoi kehittyä tahattomia liikkeitä eli dyskinesioita. Hyvin pian Cotziaksen tulosten jälkeen (v. 1969) prof. Erkki Kivalo (1920–2009) työtovereineen Helsingistä julkaisi ensimmäiset positiiviset tulokset levodopalla suomalaisilla potilailla keskimääräisen annoksen ollessa 4 g/vrk suun kautta [35]. Vähän myöhemmin (v. 1971) myös prof. Urpo Rinne työtovereineen Turusta raportoi suun kautta annetun levodopan merkittävästi vähentävän Parkinson-potilaiden oireita [36]. Heidän tutkimuksissaan levodopan annos vaihteli 1,5 g -7,5 g/vrk.
 

Levodopan ohella amantadiinin Parkinsonin tautia lievittävä vaikutus keksittiin sattumalta 1960-luvun lopulla. Amantadiini (Atarin) oli kehitetty influenssan estolääkkeeksi ja annettaessa sitä tällä perusteella Parkinson-potilaille he havaitsivat sen hyödyllisen vaikutuksen oireisiinsa [37]. Amantadiini on varsin heikkotehoinen ja sen käyttö oli vähäistä aina 2000-luvulle saakka. Tällöin havaittiin sillä olevan tahattomia liikkeitä eli dyskinesioita vähentävää vaikutusta ja tämä havainto on uudelleen lisännyt sen käyttöä.
 

<< takaisin taudin historia -valikkoon